Elikkä sunnuntaina nukuttiin vähän pitempään ja käytiin taas syömässä motellin köykänen aamiainen. Söin muroja ekaa kertaa vuosiin. Suklaamuroja... Muistin taas miksen syö niitä säännöllisesti.
Lähettii ajaa kohti Malibua mikä oli mun ehoton lemppari. Paratiisi.
Malibusta jatkettiin Highway ykköstä Santa Barbaraan. Toi reitti oli se mitä halusinki nähä, rannikkoa pitkin siis ajeltiin ja maisemat oli ihan huikeat, niitä ois voinu ihastella loputtomiin. Toi oli kyllä vaan pikkupätkä sitä tietä (vaikka 100 kilsaa oliki), pitää nähä sitä joskus vähä lisää!
Santa Barbara on collegekaupunki täynnä nuoria. Ei kyllä oltu sielä kovin pitkään, kaikki oli väsyneitä ja sää ei enää niin hyvä ku Malibussa. Bongattiin rannalta kuitenki hääseurue! Ei hassumpi paikka häiden viettoon. Santa Barbarasta jatkettiin ajelua kotia kohti, nähtiin aika mieletön auringonlasku ja fiilisteltiin hyviä biisejä.
Tired but happy
Seuraavia matkakertomuksia ei tartte oottaa kauan. Stay tuned!
Mulle kuuluu ihan erinomaisen mainiota. Oon ainaki toistaseksi säästyny pahemmilta kulttuurishokeilta, mulla on työ josta tykkään eikä ees 10h työpäivät tunnu siltä miltä ne kuulostaa, mulla on välittäviä ihmisiä ympärillä, asun paikassa jota toisinaan tekisi mieleni kuvailla sanalla paratiisi, mulla on mahollisuus matkustaa enemmän ku tähän astisen elämäni aikana yhteensä ja usein tunnen sellasia onnen läikähdyksiä tuolla jossain sisällä. Elän mun unelmaa tällä hetkellä. Kuuntelen hyviä biisejä jotka haluan myöhemmin yhistää tähän mielettömään onnellisuuteen.
Siltä musta tuntuu just nyt. Ja toivon että tuntuu pitkään.
Totta kai mulla on ikävä perhettä, ystäviä, sukulaisia. Äitiä. Hippua, voi mikä ikävä iski ku mun vauva sano mulle Skypessä mau. Välissä mietin että miksen oo Suomessa mun rakkaiden luona. Mutta ku kattelen näitä kuvia meijän viikonlopun road trip -reissulta niin ei tarvi kahesti miettiä miksi oon täällä. Kaikki rakkaat sielä tietää olevansa mun mukana henkisesti koko ajan. Ja onneksi nykyaikana on nämä Skypet ja Wapit ja muut kätevyydet.
Lähettiin siis perjantaina ajeleen parin kamun kaa Losia kohti heti ku päästiin töistä elikkä joskus neljän aikaan hypättiin autoon. Matkalla oli upeet maisemat vaikka oikeestaan paljo muuta ei näkyny ku kuihtuneita vuoria, härkiä ja piiiiiiiiitkä suora tie autoineen. Mutta jotenki seki oli niin eksoottista mulle. Ja olihan taivas ihan taivaallisen kauniin värinen (mikä ei tietenkään tallentunut kuviin).
Yövyttiin motellissa joka oli muuten ihan hyvä, mutta a) meijän saapuessa huone oli ku sauna joten päätettiin laittaa ilmastointilaite täysille. Jäävyttiin sitte tietysti joka iikka ekana yönä ku kukaan ei jaksanu ajoissa nousta laittaa ilmastointia pienemmälle ajoissa. Ja b) aamupala oli köykänen, pelkkiä hiilareita tarjolla, ei ees mitään mitä laittaa paahtoleivän päälle. Toki sielä oli amerikkalaiseen tapaan tarjolla vohveleita siirapilla. Eka se oli ihan hyvää mutta niin äärettömän tuhtia etten edes minä jaksanu kokonaista.
Lauantaina suunnattiin ekaksi näköalapaikalle tsekkaan Hollywood-kyltti. Sieltä suunnattiin Walk of Famelle, bongattiin monia tuttuja nimiä mutta tossa nyt muutama otos, ei kukaan niitä kaikkia jaksais katella. Maineen kävelyreitiltä jatkettiin Beverly Hillsiin.
Pakkohan se on myöntää että pikkusen nättiä seutua.
Mähän meen ihan sellasesta rikkaasta julkkiksesta ku tossa tollee chillisti kävelen pitkin Beverly Hillsin katuja, eikö vaan? Missä kaikki paparazzit?
Eipä muuten ollu ihan mun budjetin kauppoja nuilla seuduilla. En kyllä ihmettele.
Beverly Hillsistä jatkettiin Venice-biitsille ja sieltä Santa Monicaan kattoon auringonlaskua. Sen jälkeen näin vielä Sannaa! Veny vähän toi juttelutuokio, pääsin vasta aamuyöstä nukkumaan... Oli sen arvosta, tuli naurettua veet silmissä. Oon muuten huomannu että semmoset spontaanit huudahukset saattaa tulla vahingossa suomeksi sellasessa seurassa missä pitäis puhua enkkua. No nyt sitte kävi niin että meinasin puhua Sannalle enkkua...
Pari sormusta tarttu mukaan.
Melekoset noi mun silmäpussit rankan päivän jälkee.
Yritin peittää ne. Huonolla menestyksellä. Saatto naurattaa vähän liikaa.
Fiilistelyvideoita matkan varrelta
Jätän jorinat sunnuntaista toiseen postaukseen, muuten tästä tulee mailin mittanen. Pakko muuten sanoa että vaikken oo mikään Taylor Swiftin fani niin rakastuin tohon biisiin meijän reissun aikana. Kuultiin se ehkä noin 53 kertaa enkä oo vielä kyllästyny.
